Luulen olevani hyvinkin fiksu. Fiksu ja syvällinen. Kaikkea muuta. Olen laiska. Laiska -en pelkästään opiskelemaan, vaan pelkään pahoin, että myös ajattelemaan. Mielen laiskuutta. Olen kyllä melkoisen pettynyt itseeni, ja toivonkin joskus kehittyväni tästä raa'asta poikalapsen ajattelusta. Niin, testien mukaan olen luonteeltani lähinnä maskuliininen. Peilistä minua katsoo tyttö. Nainen jo miltei. Itse näen itseni yhä edelleen pikku tyttönä, polkkatukassa polvet ruvilla.
Olen rakastunut. Tai ainakin olin. Olen yhä. Olen rakastunut rakastamisen tunteeseen ja rakkauteen. Niin rakastunut, etten tahdo päästää irti. En. Itse asiassa olin jo vähällä irtautua, toipua. Emme olleet nähneet toisiamme pitkään aikaan. Hän tuijotti tuijottamistaan, posket hehkuen. Ei, sanoin itselleni, ei, hän ei ole sitä mitä luulet. Tämä ei ole ihastusta, kaipuusta puhumattakaan. Mutta seitsemännen kerran päivän aikana törmättyämme aloin taas antaa periksi. Sadut palasivat, miltei yhtä voimakkaina kuin pahimman huuman aikaan. Ja entistä toiveikkaampina, jos mahdollista. Kyllä, välillämme on kipinöitä, hehkua, olemme erisuuruiset magneetin navat, jotka vetävät toisiaan puoleensa. Fyysisesti. Vain fyysisesti, sen olen huomannut lähes joka kerta, kun olemme toistemme kanssa aikaa viettäneet. Miksi se on niin kiroiltavan mahdotonta? Uskoa, etteivät mielenlaatumme ja luonteemme kerta kaikkiaan sovi yhteen? Piste. Finito. Slut. Emme edes ole samalla aaltopituudella. Mutta vetovoima on liian vahva. En kykene pitämään itseäni kurissa, erossa hänestä. En voi uskoa, että olen näin eläimellinen. Olisin viettini ohjailemana valmis vaikka hyppäämään kielekkeeltä, jos hän niin tahtoisi. Tämä on aivan mieletöntä. Hän ei edes kohtele minua hyvin. Sitä paitsi hän on aivan liian täydellinen minulle. Hän on hyvä kaikessa. Asioissa, joissa minä keskitason kansalainen ja oppilas osoitan jonkinasteista paremmuutta keskivertoon nähden, hän on minua vieläkin parempi. Ja kuten sanottu, hän ei kohtele minua hyvin.
Hän joutuu aina pettymään, luulen niin. En tiedä, mitä hän minusta ylipäätään kuvittelee. Että minä olen helppo, otettavissa, viimeinen oljenkorsi kun on tylsää, ainut onlinessa. Ehkä olen sitä paitsi antanut itsestäni hieman kauniimman kuvan, mitä oikeasti olen. Yritän niin kovasti olla hänelle mieliksi, vaikka tiedän, ettei siitä loppujn lopuksi voi koitua mitään hyvää. Ei, ei. Minun on lopetettava. Aionko elää elämääni teeskennellen? En. Ihmisen suurin onni on tulla rakastetuksi juuri sellaisena kuin on, virheineen kaikkineen. Siksi onkin oikeastaan naurettavaa, että edes ajattelen moisia. Minä voin olla juuri sellainen kuin olen, minä olen epätäydellisyyksineni arvokas. Aivan yhtä arvokas kuin naapurin Kalevi, Ruotsin kuningas, kiinalainen prostituoitu, sinä tai jopa Hän, herra täydellinen. Minä olen arvokas. Voin olla oma itseni. Mitä sitten, jos annan itsestäni idiootin tai hänen seurassaan toisinaan jopa epätoivoisen kuvan? Mitä sitten? Jos hän tosissaan minusta välittäisi, se ei häntä haittaisi. Hän ei saisi minua tuntemaan itseäni älykääpiöksi.
Minä kärsin. Tekstini on jäsentelemätöntä, pelkkää tajunnanvirtaa. Edellä mainitun sanan käyttäminen tässä yhteydessä taitaa olla loukkaus sen olemassaoloa kohtaan. Ei, en tosissani usko, että kukaan vaivaiselle blogilleni eksyisi. En edes tiedä, onko sitä listattu. Enkä usko, että kukaan vaivautuisi lukemaan näin pitkälle moista potaskaa. Ei. Ja kyllä, minä olen abiturientti. Olen abiturientti, jonka pitäisi lukea pärjätäkseen jokseenkin "kunnialla" ylioppilaskirjoituksissa. Kunnialla! Ja minkä vuoksi? Jottei minun tarvitsisi toistaa äitini tapaa valitella yli kolmenkymmenen vuoden takaisia huonoja, lukemattomuudesta johtuneita arvosanoja. Jotta pääsisin opiskelemaan? En edes tiedä, mitä tahdon. Ainoa vain, että olen niin mahdottoman laiska. En saa mitään aikaiseksi. Ainakaan sitä, mitä alun perin suunnittelin saavani. Minun pitäisi lukea viikossa neljä biologian kirjaa ja kerrata saksaa, ja vieläpä muistaakin lukemani. Ja kyllä, minä olen todellisuuspakoinen, eskapismiksikö sitä nyt kutsutaan? Ja kyllä, minä kärsin uniongelmista. Minulla on siihen jopa lääke. Ja kyllä, olen ahdistunut. Alan jälleen epäillä, että kärsin jonkinasteisesta mielialan aaltoiluhäiriöstä. Ja kyllä, käyn sen vuoksi keskustelemassa alan työntekijän kanssa. Ei, siitä ei ole apua. En näet kykene nojatuolin pohjalla tuomaan itsestäni kuin parhaat puoleni esiin. Ja ei, en myönnä, että odotan Hänen palaavan ja vastaavan viestiini enää. Ei, en myönnä odotuksen olevan syynä siihen, että kirjoitan täällä puoli kolmelta ("oikolukiessa" klo. 2.50)tiistaiaamuna. Ei, en tosissani usko hänen palaavan.
Miksi perkeleessä antaudun tällä tavoin nöyryytettäväksi? Olen masokisti, ja sadisti. En koskaan unohda, miten nautin repiessäni hänen pitkiä hiuksiaan silloin joskus. Se oli silloin. Nyt on nyt. Valitettavasti todellisuuspakoiseen luonteeseeni kuuluu myös menneeseen takertuminen. Aion kai katkeroitua ja elää vanhana piikana loppuikäni, muistellen sivu suun mennyttä, onnetonta "elämäni rakkautta" oikeasti potentiaalisten elämänjakajien kulkiessa aivan suljetun oveni ohitse, lähes kynnystä hipoen. Joku ehkä sattuisi uskaltautumaan koputtamaankin, mutta minä en luultavasti avaisi, pois käännyttäisin, mikäli mitenkään uuvuksissani reagoisin. Tällaistako minä tahdon? En haluaisi ajatella sitä itsekään. (Vatsallani tuntuu olevan sanottavaa aiheesta, suoleni ulisevat ja naukuvat.) Tai sitten minusta tulee miestenvihaaja, äkäinen ja katkera lepakko, lopullisesti naisiin tukeutuva lapsena ilman luonnollista rakkautta jäänyt, lihava ja ruma. (Älkää ottako itseinhon täyttämää ironiaani tosissanne, koneen ulkopuolisessa elämässä olen todella suvaitsevainen maailmanparantaja, ainakin olen kovasti olevani.)
Minä tahdon vain rakastaa, miksi hän ei anna minun tehdä sitä? Miksen minä riitä? Kaikesta huolimatta olisimme täydelliset toisillemme.
